Kevään merkkejä

Hein pelargonit kellarista, missä ne ovat olleet talven yli. Vähän aneemiset olot, lämpötila on kyllä oikea, mutta paikka on valoton. Monena vuonna olen kyllä onnistunut saamaan suurimman osan hengissä talven yli. Nyt on olohuoneen ikkunalauta täynnään juuri ja juuri elossa olevan näköisiä yksilöitä, saa nähdä miten käy. Tästä se kevät alkaa tänäkin vuonna!

Viljelyunelmia

Kevättä odotellessa piti käydä siemenostoksilla. Saa nähdä tuleeko näille käyttöä vielä olemattomassa puutarhassa, mutta ainakin parvekkeella riittää kylvettävää.
Olen innokkaana seurannut mökkitarjontaa ja todennut mielekseni, että hinnat ovat viime vuodesta laskeneet ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Ensi viikolla pitäisi mennä pankkiin juttelemaan jolloin nähdään onko haaveilulla mitään katetta.

Silmälasiostoksilla

Eilen postiluukusta tipahtivat Favoptikista tilaamani silmälasit. Ihan mukavanoloiset, vaikka edulliset olivatkin. Olen aikaisemminkin tilannut täältä laseja ja ollut tyytyväinen. Sitäpaitsi on mukava kun saa tilata isosta valikoimasta neljät lasit sovitettavaksi. Olen vähitellen oppinut mittaamaan omat kasvoni ja tiedän mitä kannattaa edes sovittaa, aivan ensimmäisillä kerroilla kokeilin laseja ihan vain ulkonäön mukaan.

Olisi tietysti kiva jos voisi ostella Diorin tai muita merkkilaseja ihan mielensä mukaan, mutta omalla kohdallani se ei ole mahdollista. Olen ehkä vähän huolimaton luonne, sillä onnistun aina hukkaamaan lasini, istumaan niiden päälle tai tekemään jotain muuta yhtä tuhoisaa. Jos lasit maksavat alle 50 euroa se ei niin kovasti harmita, mutta parin tonnin lasien kohdalla tilanne olisi toinen. Ja juuri tällä hetkellä tilanne on se, että silmälääkäri arveli silmieni olevan muuttumassa joten kovin paljoa ei

kannattaisi satsata uusiin laseihin.

Kuvia Wilmasta

Vanhoja tekstejä katselllessani huomasin, että Wilman kuvat ovat jossain vaiheessa ilmenneiden teknisten ongelmien vuoksi hävinneet jonnekin. Yritän saada tähän muutaman.

Helmikuun mietteitä

Vetistä on sää täällä etelässä nyt lopputalvena. Lumet ovat melkein sulaneet, mutta sohjoa riittää. Ei tee mieli juuri ulkoilla, onneksi koiran kanssa on pakko se tehdä ainakin neljä kertaa päivässä. Eilen Wilma ei kakannut koko päivänä ja aamulla se alkoi herätellä minua jo ennen kuutta. Olisin niin mielelläni vielä nukkunut, kun tuli luettua mielenkiintoista kirjaa puolelleöin: Eija Wagerin Paluumuuttajan päiväkirjaa. Noustava oli ja isot asiathan koiralla oli mielessä. Nyt se nukkuu taas ihan tyytyväisenä lempituolissaan ja kun on päivälenkin aika sen saa melkein raahata ulos kun sää ei miellytä.

Wagerin kirja kiinnostaa tietysti siksikin, että itse olin jossain vaiheessa elämääni paluumuuttaja kun tulin takaisin Suomeen kolmen ulkomaanvuoden jälkeen. On myös mielenkiintoista lukea miten hän selviytyy yksinäisenä naisena alkeellisissa oloissa maaseudulla sekä Italiassa että Suomessa. Huomaan muutenkin, että lukuvalintani painottuvat ajatellen mahdollista mökin ostoa: pihan ja puutarhan hoitoa käsitteleviä kirjoja etupäässä. Saa nyt nähdä tuleeko asiasta mitään, parin viikon sisällä pitäisi käydä pankissa juttelemassa.

Hyvä merkki on kyllä, että viime kesästä nyt myyntiin tulleiden mökkien hintapyynnöt näyttävät huomattavasti aikaisempaa alemmilta. Ostajia ei tässä taloudellisessa tilanteessa ole pilvin pimein varsinkaan kun pankit eivät vuokramaalla olevia mökkejä lainan vakuudeksi kelpuuta.

Kirjat

Käyn kirjastossa suunnilleen kahden kolmen viikon välein ja nyt on taas edellisen käyntikerran kirjat luettu tai oikeammin kahlattu läpi. Oikeastaan luin vain Davisin kirjan Irti oravanpyörästä, joka oli erinomainen ja joka pitää jossain vaiheessa hankkia itselle.

Outi Pakkasen Kissa kuussa oli ihan viihdyttävä, vaikka vähän pitkitetty ja ennalta-arvattava. Ei ole Suomesta vielä löytynyt sellaisia dekkarimammoja, joita Ruotsissa on tällä hetkellä useitakin. Muut viime kerralla lainaamani kirjat heivasin nopeasti, sillä ne eivät olleet makuuni. Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä vähemmän viitsii tehdä mitään mikä ei kiinnosta jos ei ole pakko.

Eräs asia, joka järjestään nykykirjoissa minua vaivaa, on tämä kummallinen taipumus hyppiä ajassa eteen- ja taaksepäin. Ainahan sitä on käytetty tyylikeinona ja juonen selkeyttäjänä, mutta tuntuu, että hommasta on nykyään muodostunut suorastaan itsetarkoitus. Mihin on kadonnut kyky kertoa hyvä tarina yksinkertaisesti ja selkeästi?